sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

TAPOJEN ORJA

Olin tänään täällä kuopuksen ja lainalasten kanssa tekemässä lähtöä nukketeatteriin. Jompikumpi pikkumiehistä viritti suunnitelman siitä, että ryöstäisi kaupan ja tulisi siten rikkaaksi. Olin juuri edellisenä päivänä lukenut jostakin taloussanomista keinoja rikastua ja ne olivat nämä: Periä paljon rahaa, olla huippu-urheilija tyyliin Teemu Selänne ja Kimi Räikkönen, olla niitä maamme harvoja huipputaiteilijoita, joiden tilille eurot löytävät, perustaa yritys, jolla on kuningasidea, menestyä uhkapelissä tai naida rahaa. Keskustelimme  siis  pikkuväen kanssa, että rikoksen tielle ei kannata lähteä, sillä se tie ei vie kun telkien sisälle. Jos mielii saada paljon rahaa, täytyy etsiä rikas mies/vaimo. Heillä on siis vielä kaikki mahdollisuudet edessä! Sen sijaan jos minä  haluaisin rikkaaksi, ei minulla olisi muuta keinoa, kun jättää tuo mies ja etsiä joku rikas höperö, joka ottaisi minut ja veisi vihille. Pikkuväki katsoi tässä kohdassa minua silmät suurina ja miettivät, että voiko se olla tosissaan. Helpottunut hymy tuli huulille, kun sanoin, että tuota miestähän minä en vaihtaisi miljooniin euroihinkaan. Mieluummin euroa venyttäen tässä huushollissa, kun missään muualla. Olit siis oikeassa Carola, meidän elämä on ihanasti balanssissa, monessa suhteessa. (Kts. edellisen postauksen kommenttiboksi.) Olen onnekas.



Tämä oli hieman harhaan vievä alku, sillä oikeasti meinasin kirjoittaa teille huonoista tavoista. Katselin näet tänään yleltä dokumenttia nimeltä "tapojen orjat", jossa yksi tupakoitsija, yksi ylipainoinen ja yksi holtiton ostosten tekijä koittivat saada elämäänsä uusille urille. Ohjelman mukaan on vaikea sanoa, että mikä on riippuvuutta ja mikä vain pinttynyt tai huono tapa, jolle meidän on vaikea sanoa ei. Sillä se asia, josta meille tulee tapa tai riippuvuus, liittyy usein elämässämme opittuihin toimintamalleihin ja on usein meidän tunteisiin ja ruumiiseemme piirtynyt palkinto, jota olemme oppineet odottamaan. Osasin heti nimetä ne oman elämäni tavat, joiden orjaksi olen joutunut. Minun elämässäni ei ole ollenkaan balanssissa herkut ja oma suhteeni niihin. 




Minä en siis tupakoi. Minulla ei ole pakkomiellettä ostaa. En ole ikinä maistanut kannabista enkä kokenut mitään halua koittaa huumausaineita. En halua juoda itseäni humalaan. Ei kiitos olutta eikä väkeviä. Sen sijaan minä rakastan ruokaa, halajan herkkuja, palkitsen itseäni ruoalla. Pizza, lämpimät voileivät, pihvit, valkosipuliperunat, hyvä viini, karkit, pullat, kakut, hyvä ruoka kaikissa muodoissaan. Minä en ahmi ja oksenna. En onnistuisi ikinä olemaan syömättä. Mutta minä rakastan ruokaa ja haluaisin joka ilta syödä hyvin, hemmotella itseäni ja läheisiäni jollakin hyvällä. Lomieni yksi pääasia on hyvä ruoka. Arjen ilot on hyvä ruoka. Päivän huippuhetket voisi hyvinkin olla aina aamukahvi, lounas, päiväkahvi, päivällinen ja iltaherkut:D.

Mikä se ongelma sitten tässä on? Se, että en perinyt rahaa, mutta en myöskään kehoa, joka ei suurenisi  nauttimastani herkkumäärästä. Viimeisen kymmenen vuotta olen siis harrastanut "ryhdistäytymistä", "ottanut itseäni niskasta kiinni", "tehnyt uudenvuodenlupauksia", "pitänyt pääsiäispaastoa" ja "paniikkiennenkesäälaihiksia". Käytännössä se menee näin, että aina välillä minä elän niin kuin haluan elää ja kappas kun housut kiristää, jenkkakahvat kaksinkertaistuu ja puntari näyttäää viisi kiloa liikaa. Sen jälkeen minä ryhdistäydyn, paastoan, karppaan, kituutan, suoritan, kiristelen hampaitani ja pääsen siksi minuksi jolta haluan näyttää ja olla. Ja se minähän haluaa nautiskella, herkutella, palkita itsensä illan lopuksi telkkua katellessaan. Ja johan taas kiristää, turvottaa, harmittaa ja täytyy taas ryhdistäytyä, paastota…. Kymmenen vuoden loputon noidankehä. Viiden kilon jatkuva jojoilu. Ja ei, tämä ei näy joka päivässä, ei joka viikossakaan, mutta joka kuukausi ollaan joko noususuhdanteessa tai ottamassa itseä niskasta kiinni. Useimmiten vielä huonolla menestyksellä. "Repsahdukset kuuluvat asiaa," sanoi dokumentti.





Siinä dokumentissa tehtiin vaahtokarkkikoe. Lapsi jätettiin yksin huoneeseen vaahtokarkki lautasella nenän edessä. Sitten tutkija poistui joksikin aikaa huoneesta. Vaahtokarkki-tutkimuksen mukaan osalla on itsekuria ja he pystyvät ottamaan tahdonvoiman käyttöön kiusausten hetkellä. Nämä ihmiset ovat niitä elämän fiksuja ja filmaattisia. He menestyvät kokeissa, saavat hyvät työpaikat ja ovat juhlien keskipiste. Ja sitten on ne, jotka kokeen tekijä löysi tyhjän lautasen äärestä, koska vaahtokarkki oli syöty. Tahdonvoimaa oli ehkä ollut, mutta se loppui kesken. Heille annettiin se toivo, että useimmat ihmiset kuitenkin pääsevät tavoitteeseensa yrittämisen ja erehdyksen kautta. Että jos nyt yhdestoista vuosi toden sanoisi ja keksisinkin jonkun muun asian, josta voisin saada merkitystä elämääni. Että illalla ei tekisikään mieli lämpimiä leipiä, viinilasillista ja jäätelöä, vaan himoitsisinkin porkkanaraastetta ja juoksulenkkiä. Tai sitten vain eläisin elämän, jossa välillä nautiskellaan miettimättä seurauksia. Ja  välillä kannetaan ne seuraukset? 

Aloitin siis viikko sitten lopultakin sen pääsiäispaaston. Se loppui viikonloppuna, koska perjantaina en jaksanut olla paastolla, lauantaina oli apen nimppariherkut ja tänään kaikenlaista muuta vaahtokarkkia nenän edessä. Mutta hei, huomennahan minä taas aloitan…. 

Mitäs siellä? Olisiko lautanen koskematon vai vaahtokarkki syöty? Onko tämä oikeasti edes ihan näin joko tai? Mielenkiintoisinta olisi kuulla, että oliko siellä lasta, joka oli syönyt vaahtokarkista puolet?

10 kommenttia:

Pepi kirjoitti...

Kappas, sait juurikin muistamaan, että tuolla köökin pöydällä on yksi syömätön Mignonmuna ♥
Ei nyt jouda turisemaan enempi, kun tuli vesi kielelle ja kiirus köökkiin! Heippa vaan ☺

Allu kirjoitti...

Me usein nauretaan, kun muistetaan niin hyvin vuosien jälkeenkin joku lomapaikka tai siis muistetaan missä siellä syötiin ja miten hyvää se oli

Carola Lehtonen kirjoitti...

Täällä naurattaa...pitäisi, pitäisi ja vielä kerran pitäisi, siis ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa liikkumaan enemmän, syödä ateria mallin mukaan , välttää makeaa ja ja ja! Mutaa minkäs teet kun on perso makealle;) Liikuntaa yritän harrastaa edes kerran vkossa ja ulkoiltua tulee kuvaamaan lähtiessä ja aina kun on ihana sää. Varsinkin jos on päättänyt olla vähemmällä herkuttelulla alkaa tehdä hillittömästi mieli aivan kaikkea ja niinpä olenkin päättänyt olla kiusaamatta liiemmin itseäni...eli suon itselleni silloin tällöin ihan hyvällä omallatunnolla herkut;) Kohtuus olidi kaiketi hyvä tässäkin, mutta toisinaan niin kovin vaikeaa!

Anonyymi kirjoitti...

Niiiin tuttua ��. Syöminen on vaan niiin kivaa ��. Ja olo on niiin turhautunut, kun vaatteet ei mahdu päälle.

T. Kohtalotoveri Kangasalta

Anonyymi kirjoitti...

Tuossa piti olla hymiöt, ei kysymysmerkkejä :).

Paluumuuttajatar kirjoitti...

pepi: Kappas, kun meillä on koko komerollinen suklaamunia ja muita pääsiäisherkkuja kutsumassa luokseen. Koko ajan pitää vastustaa kiusausta. Tahdonvoimaa on aina välillä, mutta välillä se on päässyt loppumaan. Voi voi.

Allu: juu, sama täällä. Muistamme hyvin San Marinon maailman parhaat pizzat, Mardinin sen ravintolan, jossa syötiin…. Ne hotellit, joissa huokailtiin ihastuksesta aamupalan ääressä. Jne. Jne. Vääryyys tässä on se, että koko muu perhe saa syödä mitä haluaa eikä liho. Mutta kappas vaan meikäläistä, kun tarrttuu jokainen suupala navan ympärille muistuttamaan elämän realiteeteista.

Carola: Ei ole omena kauas puusta pudonnut. Äitini laihdutti tuon tuosta. Ja jäi aina kiinni viinerin tms. ääreltä. Puolustuspuhe kuului aina, että "en ole syönyt mitään koko aamuna." Joten voihan sitä nyt viinerin tai viisi aina kahvin kanssa… Ja samanlaiset omenat ilmestyi housun vyötärölle niin äidilleni kuin hänen tyttärelleen. Olis edes päärynä, mutta kun ei.

Rakas kohtalotoverini Kangasalta: Muistanhan lämmöllä kaikkia niitä hyviä yhteisiä hetkiämme Starbucksissa, grillin äärellä, ruokapöydän vierellä, piknikillä jne. jne. Mutta hei, nyt kun kaksi viikkoa sarpataan, saadaan taas yhdessä syödä! Ihan ansaitusti:D.

Petra kirjoitti...

Olen suolaisiin herkkuihin hulluna mutta olen keksinyt korvikkeita eli kerran viikossa saa tehda lampimia tonnikalaleipia uunissa iltapalaksi ja oikein tuhti valkosipuli, pul biber kekik jogurttikastike kurkkujen porkkana ja grissini tikkujen kanssa on korvike sipsipussille :) Olen se 5kg jojoilija, ei siita paase mihinkaan, varmaan elamani loppuun asti, perustetaanko kerho :D

Satu kirjoitti...

Voi ei, tutulta kuulostaa. Juuri viime viikolla pohdin, että mikä ihme siinä onkin, että sen palkinnon, jonka milloin mistäkin katsoo ansaitsevansa, on oltava aina jotain ruokaa? Miksei se voisi olla jotain muuta? Kuvaavaa on, että yritin keksiä tähän jotain esimerkkiä, mitä muuta se voisi olla kuin hyvää syömistä, mutta en keksinyt mitään muuta!

Minulla tuntuu olevan näissä herkkuasioissa (kuten monessa muussakin) vain kaksi ääripäätä. Joko olen ihan holtiton tai sitten elän äärettömän askeettista elämää, enkä salli itselleni mitään hyvää. Nyt on tuo ensiksi mainittu vaihe menossa. :-/

Anonyymi kirjoitti...

Ranskaan viinimaratonille syyskuussa?
T.esa

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Petra: Aika hyvä korvike oli kyllä mezeet ja ruisnapit. Mutta ei joka päivä viitsi haista valkosipulille:).

Satu: Minulla on ihan sama. Nyt kokeilen askeesia viikolla ja viikonloppuisin sitä toista. Katsotaan, että mitä sillä saadaan aikaan.

Esa, vanha kamu: Päivän naurut, kiitos sinulle. Tarkoittaisiko se maratonin mittaista viininmaistelua, jossa ei tarvisi juosta yhtään? Olisiko ideaa matkan rahoittamiseen? Tätä mainostenjakoa on nyt ollut ihan reippaasti, joten en enää jaksaisi...