maanantai 11. tammikuuta 2016

VESILINNUT VIILETTIVÄT VIRRASSA

Ennen eilistä luistelua käväisin Korkeakoskella kävelemässä. Pakkanen on peitellyt Kotkan vesistöjä urakalla, mutta kosket ne kuohuaa vapaana ympäri vuoden. Viimeiset vesilinnut viilettivät virrassa kovaa kyytiä. Kiipeilin kalastukseen tarkoitetuilla laitureilla ja ihastelin. Hämmästellen sitä, että miksi saan niin usein ihastella itsekseni. Miten kenellekään muulle ei tule mieleen sunnuntaikävely Korkeakoskella? Johtuisiko siitä 18 asteen pakkasesta vai mistä?





Ilmeisesti pakkasen vuoksi autoon syttyi tässä päivänä muutamana moottorin merkkivalo palamaan. Miestä harmitti. Yhteydessämme paikallisen huoltoliikkeen kanssa on ollut vähän kitkaa ja rahan menoakin siellä pyörähtäminen tuppaa aina tarkoittamaan. Toissapäivänä sitten sattui niin onnellisesti, että valo siitä itsekseen myös sammui. Nyt voimme joka päivä iloita siitä, että autossamme ei pala merkkivaloa. Tänään tuota taas pohdittiin ja tultiin siihen tulokseen, että vastoinkäymiset, hankaluudet, pienet epämukavuudet ja merkkivalot ovat tarpeellisia. Ilman niitä emme muistaisi miten hyvää on elämä sujuessaan ihan tavallisesti. Ilman vastoinkäymisiä, hankaluuksia, pieniä epämukavuuksia ja merkkivaloja. Sekä kovaa pakkasta?





Eivät kotkalaiset nimittäin varmaankaan tienneet, että kodin lämpöä arvostaa moninkertaisesti silloin kun tuleee sisään ensin käveltyään koskella 18 asteen pakkasessa ja sen jälkeen seistyään tunnin jäällä luistimet kassissa katsomassa muiden luistelua. Saati mihin arvoon silloin nousevat takka, kuppi kahvia ja villasukat!





Viime postaukseni kommenttilootassa Cheri kirjoitti: Paras rikkaus on tyytyväisyys. Olit niin oikeassa. Tyytyväisyys on löydettävissä tästä hetkestä, ei sitten kun voitetaan lotossa. Näistä ihan perusjutuista, joiden olemassaoloa emme usein huomaisi, ellei merkkivalot välillä palaisi, pakkanen nipistäisi poskia,  tai kengässä hiertäisi kivi. 

13 kommenttia:

Cheri kirjoitti...

Pakkasen piirittämänä tuo suurta tyytyväisyttä ihan perusasiat; kuivat polttopuut, tarvittava lämpö, varastosta löytyvä ravinto kun kaupoille ei oikein pääse ja tietysti se, että on terve ja pystyy pyörittämään arkea. Usein tosiaan tarvitaan se varoitusvalo, jotta huomaamme miten hyvin kaikki oikeastaan onkaan.

Jael kirjoitti...

Kauniit kävelymaisemat siellä Kotkassa. Hyvin on muistissa miten luistelun jälkeen oli ihanaa tulla lämpimään kotiin;minulla oli Helsingissä luistelurata ihan kodin vieressä.Luistimet ovat täällä mutta ei niitä tule käytettyä vaikka onkin luisteluhalli vieressä,ei se ole sama asia. Mukavaa alkanutta viikkoa!

Anonyymi kirjoitti...

Tosi kauniita kuvia! Usein oon itekin kävellessä miettinyt, että miksi ihmeessä kaikki ihmiset ei ole täällä katsomassa kun aurinko laskee mereen vaan mieluummin shoppailevat tungoksessa :)

Matkatar kirjoitti...

Upeita pakkaskuvia sinulla! Uskon että osaat ihan eri tavalla nauttia näistä pakkasistakin kuin me täällä pidempään olleet. Näet ikäänkuin uusin silmin kaikkea vai mitä? Olisi kiva kuulla miten Turkissa vietetyt vuodet näkyvät teillä arjessa...puhutteko niistä paljon tai kaipaatteko sinne? Onko teillä Suomessa turkkilaisia ystäviä että pääsette puhumaan kieltä? Entäs lapset, miten ovat Suomeen kotiutuneet?
Ihanaa alkanutta viikkoa sinne!

anumorchy kirjoitti...

Vapaana virtaava koski saa varmaan vesihoyryllaan myos ympariston erikoisen kauniiksi.
Noista pakkaskavelyista en osaa kylla sanoa mitaan, siita on niin pitka aika, kun olen sellaista kelia kokenut.

Carola Lehtonen kirjoitti...

Hienoja talvikuvia, itse olin kuvaamassa vähän yli -21C:n pakkasaamussa, kylmä oli, mutta talvinen luonto tarjosi meren rannassa parastaan ja siitä sain "siivun" taltioitua minäkin, eikä ollut muita pakkasaamussa liikkeellä;)

Jasmini kirjoitti...

Totta se on, että vastoinkäymisen väistyttyä sitä muistaa iloitakin. Meillä jäätyi pakkasilla keittiön putket ja kattilakaapissakin oli pakkasta! Niimpä tiskasin kylpyhuoneessa. Huoltomies osasi seuraavana päivänä tulla ja laittaa jotakin eristeitä tuonne ja alkoi sulamaan. Että tiskauksestakin voi olla kiitollinen, vaikka muuten en hommasta liiemmin perusta. Helsinkikin on valkoinen, vihdoin! Laitan mielelläni takkia ja kaulahuivia ja haistelen raikasta ja valoisampaa ulkoilmaa.

Satu kirjoitti...

Kyllä on niin upeat maisemat ja kuvat! Minä lapioin äsken parkkiruudun päivän aikana kertyneistä lumista ja sain sormeni aivan jäädyksiin. Nyt osaan arvostaa vallan hyvin lämmintä kotia ja kuumaa glögiä (glögin juonti ei tietenkään lopu jouluun).

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Cheri: Ja miten onnellinen lumihangessa tarpoessaan sitä onkaan kunnon toppahousuista ja lämpimistä kengistä!

Jael: Eihän se ole sama. Ja vielä on eroa silläkin, että luistelee jäädytetyllä kentällä tai aidolla jäällä. Ainakin luulen niin. Olisi kiva päästä kunnolla kokeilemaan.

Suklaalevysoitin: Jos onkin niin, että ne muut eivät yksinkertaisesti tiedä. Ja antavat kaiken kauniin valua ohi?

Matkatar: Voisi kai siitä joskus kirjoittaa ihan oman postauksen. Vaikka en tiedä, että onko tuosta kovasti kirjoittamista. Täytyypä ihan miettiä.

Anu: Kyllähän siinä alkuun aina miettii, että onko ikinä ollut näin kylmässä. Mutta se on kyllä hyvä, kun on kunnon varusteet. Palella en haluaisi.

Kirsi: Nyt taas menee aika tuolla töissä, mutta huomaan kyllä päivän pidentyneen. Ei enää kaua, kun vielä työpäivän jälkeenkin pystyy napata kuvia.

Jasmin: No justiinsa. Tai miten haltioitunut sitä olikaan siitä, että saattoi keittää jotakin, kun oli ollut reilun viikon ilman liettä!

Satu: Me ei olla vielä tehty lumitöitä. Nyt on kyllä päivän aikana lunta tupruttanut, mutta ei nyt ehkä kunnon lumitöiden verran. Ja kun on pakkaslunta, niin pöliseekin vielä. Meilläkin vielä juodaan viimeisiä glögejä.

MatkaMartta kirjoitti...

Ihanat maisemakuvat!! Kieltämättä pienet vastoinkäymiset saavat sen sujuvamman arjen tuntumaan vieläkin sujuvammalta, vaikkei niitä haluakaan - saati niitä isompia, vaikka välillä aina tielle osuu nitäkin. Elämää tämä kaikki vain kuitenkin.

Petra kirjoitti...

Onpa mahtavat talvikuvat! Hyvin sanottu ja ajateltu, vastoinkaymisia tarvitaan, ne tekevat arjesta onnellista kun mennaan vahan ylös ja alas.

Anonyymi kirjoitti...


Pakkanen on pieni vaiva kun seuraa Istanbulin tapahtumia.
Miten siellä asuvat ystäväsi kokevat muuttuneen ilmapiirin?
Onneksi ehditte takaisin Suomeen!

Paluumuuttajatar kirjoitti...

MatkaMartta: Niin myötä kuin vastamäessä. Tapaavat seurata toisiaan. Tai muuttuvat toiseksi, kun vaihtaa suuntaa.

Petra: Ja tasamaa on jatkuvana aika puuduttavaa.

Anonyymi: Istanbulissa asuessamme siellä oli näitä pommi-iskuja useita, isompia ja pienempiä. Niissä kuoli pääosin paikallisia. Kaupunki on niin suuri, että ne vaikuttavat aika pieneen osaan kaupunkia, sinne räjähdysalueelle. Niitä päivitellään ja surraan hetki ja pian ne taas unohtuvat. Elämä jatkuu ja palautuu normaaliksi yllättävän nopeasti. Näin ollen itsekin siellä asuessani sain tiedon pommeista yleensä Suomen ystäviltä. Ehkä siksi nämä uutiset ovat itselle valitettavia, mutta ei yllättäviä tai mitään horjuttavia. En minä esim. koe Istanbulin muuttuneen sen vaarallisemmaksi tämän yksittäisen pommin vuoksi. Meitä eurooppalaisia lähemmäksi tulee se, kun pommit kohdistuvat turisteihin ja terrorismi siirtyy turistikohteisiin. Tulee tunne, että tuo olisi voinut sattua minulle.

Niin tai näin, jokainen terroristiteko on TURHA. Allun blogissa se hyvin sanottiin: Kuolit Jumalasi tähden, meidän Jumalamme kuoli meidän tähtemme. Siinä on melkoinen ero!