perjantai 27. helmikuuta 2015

LADULLA NIIN KUIN ELÄMÄSSÄ

Käytiin hiihtämässä. Onhan nyt hiihtoloma. Autossa olin sanonut taikasanat: "Tänään ei sitten pelata koneella", joka pilasi kolmosen päivän. Juuri sopivasti ennen hiihtoa, joten päätti sitten pistää laduilla lekkeriksi. Kuopuksella on muuten vain ollut lomastressiä, joka kolmosen avustuksella pääsi hiihtäessä känkkäränkkänä valloilleen. Toinen oli edessä ja esti menoa tahallaan. Sukat oli makkaralla. Suksi ei luistanut tai luisti liikaa. Mäissä lipsui ja ylhäälle pääsy oli vaikeaa. Itku oli herkässä. Ja sitä rataa. Se on kuulkaa samat neuvot ladulla niin kuin elämässä ja tässä niitä nyt tulee lapseni ja kaikki te muutkin, pyysitte tai ette.


Jokainen tässä maailmassa etenee omaa tahtiaan. Ei ole mukavaa, jos joku jatkuvasti hoputtaa tai vaatii hidastamaan. Pitkällä tähtäimellä kannattaa siis valita rinnalleen ihmiset, jotka etenevät kanssasi samaan tahtiin. Joiden kanssa matka sujuu ilman jatkuvia kirejä ja jarruttamisia. Joiden askel tapaa maan samaan aikaan kuin omasi ja vauhti mahdollistaa keskustelun matkan varrella. Lyhyissä hetkissä sen sijaan ei kannata polttaa päreitä edessä jurnuttavan tai kaukana edessä kiitävän vuoksi. Voi opetella ohittamaan ilman ärräpäitä tai jättäytyä suosiolla hetkeksi taka-alalle. Mihinkäs tässä kiire valmiissa maailmassa? Nähdään sitten maalissa tai taukopaikoilla, kun sinne itsekukin saavumme.


Joskus on sukat makkaralla ja kengissä hiertää. Se on elämää. Siihen ei kuole. Jos mahdollista, oikaise mytyt ja jatka matkaa. Siltä varalta, että suoristaminen ei onnistu tai sukka valuu jatkuvasti, voin kertoa, että eteneminen on mahdollista myttyjenkin kanssa. Silloin voi joko keskittää kaiken energiansa myttyyn, voivotella sen olemassaoloa ja manata myttyisen elämänsä maanrakoon tai päättää nauttia matkasta mytystä huolimatta. Pistää seuraavalle reissulle paremmat sukat.



Välillä suksi luistaa ja välillä ei. Sekin on elämän lakeja. Harvalla meillä menee jatkuvasti putkeen ja voiteet on kohdallaan. Kannattaa siis nauttia silloin kun luistaa. Ottaa ilo tilanteesta irti ja lasketella menemään polvet rennosti kyykyssä ja pylly keikkuen. Kerätä voimia niihin hetkiin, kun suksi ei luista. Ja kun ei luista, ei kannata jäädä maahan makaamaan, vaan lykkiä vain eteenpäin. Tahmeillakin hetkillä on tarkoituksensa. Voimat kasvavat, kun täytyy tehdä enemmän töitä. Ja tönkön hiihdon jälkeen ymmärtää, että liukkaat kelit ei ole itsestäänselvyys vaan ilo.



Ylämäen jälkeen tulee alamäki tai ainakin tasamaa. Vaivan näkeminen on välttämätöntä, jos aikoo saavuttaa jotakin. Tahtotila päälle, sukset ristiin, poikittain tai heittäytyen vaikka kontilleen ja sisulla kohti huippua. Tyyli on vapaa, eikä selviytymisessä jaeta tyylipisteitä. Luovuttaa ei kannata sillä muuten jää huipun tuulet ja tulevat alamäet kokematta. Apuakin saa pyytää. 


Kyllä tähän maailmaan kyyneliä mahtuu. Ilon, onnen, surun, turhautumisen ja kiukunkin kyyneleitä. Mieskin saa itkeä ja nainen. Lapsi ja aikuinen. Odotetaan siis hetki. Astutaan ladulta syrjään ja annetaan valua. Odotetaan tunnekuohun ohi menoa. Kun olet valmis, niistetään nenä ja jatketaan matkaa. Elämä naksahtaa kohdilleen ja mäen alla jo naurattaa. Niin siinä yleensä tuppaa käymään, kun antaa itselleen luvan muuttaa mieltä. Jatkuvasti ei tarvitse olla pahalla tuulella. Eikä periaatteesta eri mieltä.


Lenkin jäisimmän osuuden suoritti vain mies, joka hiihti autolle ja ajoi hakemaan perheensä ladun varresta. Siitä tuli mieleen viimeiset neuvoni ja ne kuuluvat näin: Olkoon onnellinen se, joka on löytänyt itselleen hyvän puolison. Sellaisen, joka suostuu pitämään välillä häntäpäätä, jotta saat edetä omaa tahtiasi, sovittaa vauhtinsa sinun tahtiisi yhteisen matkan ajaksi ja viilettää edellä hakeakseen porukat turvallisesti kyytiin. Älä ikinä pidä sellaista puolisoa itsestäänselvyytenä, vaan ymmärrä hyvä tuurisi. Julkinen kiitoskaan ei ole pahitteeksi, joten kiitos taas kulta. On muuten huomattavasti mukavampaa kuunnella jopa jäkikasvumme natinaa kanssasi, kuin ilman sinua! 

21 kommenttia:

Petra kirjoitti...

No juurikin nain, eipa tahan ole lisattavaa, valilla luistaa ja aina ei mutta yhdessa mennaan eteenpain.

Anonyymi kirjoitti...

Heips! Olen pari vuotta lukenut postauksiasi. Harvoin tulee kommentoitua, mutta nyt on jo "pakko". Näitä kirjoituksia on ilo lukea ja tämä on jo todellinen helmi! Tähän ei ole mitään lisättävää. Voi kunpa muutkin ajattelisivat ja toimisivat, kuin sinä.
T: Kauko

Carola Lehtonen kirjoitti...

Elämä on...välillä alamäkeä ja välillä ylämäkeä ja sitä tasamaata..ja todentotta luovuttaa ei kannata, mutta toki saa välillä harmistua ja itkeäkin ihan jokainen, jos siltä tuntuu ja sitten taas nauraa kun siltä tuntuu...ja mikäs sen parempaa jos on kanssakulkijana "helmi"siitä saa ja kannattaa iloita ja muistaa kiittää.

Kannattaa siis miettiä miten latuaan hiihtelee;)

Maria kirjoitti...

Voi kiitos! Olipa mukavasti kirjoitettu. Tällaistahan se elämä juuri on.
Hyvää viikonloppua!

SaaraBee kirjoitti...

En voi muuta sanoa kuin,yksi parhaimmista postauksista minkä olen ikinä lukenut. Kiitos siitä ja mukavaa (ja kitinätöntä) viikonloppua teille!

Anonyymi kirjoitti...

Viisasta puhetta ja asennetta! Kiitos. Anisi

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Petra: Niin, pääasia, että on sama latu ja sama suunta. Vaikka joskus tarvitaan sitäkin, että tullaan vastaan.

Kauko: Kiitos, kun avasit sanaisen kiitosarkkusi. Tuli hyvä mieli tästä kommentista. Hetken kuvittelen, että olisiko maailma parempi paikka, jos kaikki olisi niin kuin minä;). Hih hih.

Kirsi: Niin kannattaa. Ja sitä, että kenen kanssa hiihtelee.


Maria: Näin on. Hyvässä ja pahassa. Ylä- ja alamäissä. Hyvää viikonloppua myös sinulle.

Vihreatniityt: Juu, ei ole kuulunut kitinöitä tänään. Olemme olleet miehen kanssa lähes koko päivän vessassa, ihan kaksin:).

Anisi: Kiitos sinulle kommentista.

Allu kirjoitti...

Hyvin karjuttu, leijona. Eikös se Shakespeare niin sanonut.

Hurmioitunut kirjoitti...

Olipa mahtavasti kuljetettua vertauskuvallisuutta! Allekirjoitan!

Kati Pohjanmaa kirjoitti...

Elämä on juuri niin kaikkea kuin kirjoitit; ylämäkeä ja alamäkeä sekä tasamaahiihtoa. Kaiken kokoavana lienee halu olla yhdessä, sillä selviää myös niistä tosihaasteista kun tuntuu, että toista ei halua nähdäkään.

Mukavaa ensimmäistä kevätpäivää Espoosta. Linnut laulaa ja taivas on harmaa, mutta valoisaa on.

Sirokko kirjoitti...

Näin juuri! Osasitpa hyvin laittaa sanoiksi elämisen taidon, ei se sen vaikeampaa ole. Loistava postaus!

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Allu: No saattoihan tuo sanoa. Kukin tyylillään, karjuu, sanoo tai lausahtaa.

Hurmioitunut: No kiitos.

Arkiruokaa: Kiitos sinne Espooseen. Täällä on pidellyt pilviä edessä, mutta emme masennu, sillä tiedämme auringon vielä paistavan tänne meillekin.

Sirokko: Elämä koostuu aika simppeleistä asioista. Onnellinen se, joka sen tajuaa, eikä yritä suotta kulkea mutkaisten polkujen kautta.

Anonyymi kirjoitti...

Piti lukea kahteen ja vielä kolmeenkin kertaan kirjoitukseni ja miettiä, miksi en niin kovasti innostunut siitä kuin muut kommentaattorisi...

Uskallan olla eri mieltä kanssasi ! Menisipä elämä noin helposti... Minä olen tavannut työssäni ja muuallakin ihmisiä, joiden elämä on vuodesta toiseen ollut sitä ylämäkeä ja niitä kyyneleitäkin - tasamaata tai peräti liukasta alamäkeä ei ole edes näkyvissä; siinä ei auta, vaikka kuinka mieltä muuttaisi

On sairautta, köyhyyttä, vastoinkäymisiä, väkivaltaa, työttömyyttä, pettymyksiä, surua jne. lista voi olla loputon...

Monta kertaa olen joutunut töissä sanomaan, että: "Olen pahoillani siitä, mitä sinulle on tapahtunut." Kyyneleitä kyllä työhuoneeseeni mahtuu ja nenäliinapinot hupenevat... Joskus on myös itselle tullut kyyneleet silmään, kun potilaan suru ui ihon alle ja kärvistelee hoitajankin sydäntä.

Välillä sitä on niin turhautunut, kun ei osaa, ei pysty tai edes ymmärrä, kuinka voisi auttaa ! Ladulta hyppääminen ei auta...

Silti: Hyvää alkavaa työviikkoa meille kaikille ! t: Tiina

Kaylovesvintage kirjoitti...

still lots of snow

Anonyymi kirjoitti...

Kyllä se hiihtäminen on rankkaa jos suksi lipsuu. Aikuisellekin rääkkiä saati lapselle.

Anonyymi kirjoitti...

Tiinan kommentti saa vielä jatkamaan. Totta siinäkin sanottu. Ihmisen elämän todellisuutta rankimmillaan. Ladulta hyppääminen ei auta mutta voi olla lopullinen ratkaisu jollekin. Onneksi on Tiinan kaltaisia kanssakulkijoita äärimmäisen tuskan keskellä.

Paluumuuttajattaren kaltaista viisasta ohjausta soisi kuultavan jokaisessa perheessä. Mitä paremmin varustautuneita olemme, sitä paremmin väistämättömät vastamäetkin selvitämme. Eipä ole elämä helppo yhtälö. Anisi

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Tiina: Siltähän se joskus näyttää, että jotkut syntyy keskelle Pohjanmaata ja toiset keskelle vuorijonoa. Ja synnyinlahjaksi saadaan vielä erilaiset voimavarat. Toinen itkee jo pienen nyppylän juurella, eikä pääse omin voimin loivankaan mäen päälle. Joku taas ylittää Himalajan korkuiset vuoret hammasta purren ja meinaa luopua toivosta vasta Araratilla. Kyllä minun neuvoni silti olisi sama sekä sille pienen nyppylän ääressä voivottelevalle kun sille vuorijonossa elämänsä rämpivällekin: Eteenpäin on elävän mieli. Toivoa ei kannata heittää, sillä mikä se toinen neuvo muuten olisi?

Tämäkö:
Voivottele jatkuvasti vauhtiasi. Sure sitä, että joku etenee sinua nopeammin ja kevyemmän näköisesti. Kiukuttele, koska on heitä, jotka tulevat takanasi ja aiheuttavat sinulle painetta? Sinulla on syytäkin olla harmissasi.

Jos mytty on kengässäsi, niin suotta jatkat matkaa. Istu hankeen ja palellu kuoliaaksi. Ei tuosta kuitenkaan mitään tule. Mytty mikä mytty. Siinä on sinun osasi tässä elämässä.

Jos ei luista nyt, ei luista ikinä. Heitä sukset menemään äläkä ikinä enää hiihdä. Ei sinusta ole siihen kuitenkaan tai ainakin sinua seuraa ikuiset tönkköladut.

Muille tulee ylämäkien jälkeen alamäet tai tasamaat. Mutta ei sinulle, suotta siis jatkat. Lopeta yrittämästä ja lakkaa toivomasta. Suostu siihen, että elämäsi on nyt tässä. Tällaista ylämäessä rämpimistä se on ollut ja tulee aina ja ikuisesti olemaan. Sinä nyt vain satuit syntymään toivottomana tapauksena.

Kyynelillä sinä elämäsi täytät ja saat myös muut itkemään. Tyrski siis siinä elämäsi loppuun asti. Älä odota parempia aikoja. Älä muuta mieltäsi, äläkä mitään muutakaan. Jatka pääsi lyömistä seinään ja pidä tuo paha tuulesi. Ole periaatteesta eri mieltä. Olet tuomittu synkkyyteen.

Uskon siis edelleen, että jokaisella on oikeus toivoon. Mahdollisuus parempaan. Eikä kukaan ansaitse leimaa toivottomasta tapauksesta. Ja se, että jollakin toivo on sammunut, ei tarkoita sitä, että se kannattaa sammuttaa kaikilta. Emmehän me ajattele, että perheneuvonta on turhaa, koska tässä maailmassa on lapsettomiakin ihmisiä.

Uskallan siis pitää siis neuvoni ja soveltaa niitä omassa työssäni edelleenkin. Ja jotenkin minusta tuntuu, että niin sinäkin teet. Seisot toivon puolella?

Kaylovesvintage: Actually, not so much.

Anonyymi: Niin, kivahan se olisi jos olisi pidot paikallaan.

Anisi: Jotkut ne hyppää ladulta ja lakkaa yrittämästä. Mutta ei siihen kannata olla yllyttämässä tai neuvomassa.

Ja menneisyys kyllä selittää sitä mitä nyt olemme, mutta ei sen tarvitse määritellä meitä loppuiäksemme. Onnellinen se, joka saa apua muutokseen ja tahtoo uskoa itselleen tulevaisuuden ja toivon.











Anonyymi kirjoitti...

Tästä huoneentaulu ja vaikka puhe hääparille.

Amen.

Kirjoituksistasi taas kerran kiittäen
Maarit

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Maarit: Kiitos itsellesi kommentista. Tämä nyt täällä seisoo, kun en ole ehtinyt uutta päivittelemään. Elämä on klikkiytynyt välille työt ja vessaremontti.

sannabanana kirjoitti...

Hieno kirjoitus!

Ylamakia ja hankaluuksia osuu ihan takuulla joka ikisen ihmisen eteen, joillekin enemman kuin toisille. (En edes tieda voiko noin sanoa ennen kuin koko 'loppusaldo' on tiedossa.)

Mutta elama on sellaista ettei kukaan ikina tieda mita tulee eteen seuraavaksi, vaikka menneisyys nayttaisi mita tahansa. Siksi ne, jotka uskaltavat toivoa, ovat varmasti myos niita, jotka huomaavat uudet mahdollisuudet herkemmin ja myos tarttuvat niihin!

Paluumuuttajatar kirjoitti...

sannabanana: Eikä tosiaan minusta voi vertailla kenekään toisen elämää omaansa. Jonkun kompurointi kun tuntuu omien voimavarojen kanssa mitättömälle, mutta hänelle se on totista tuskaa. Toinen taas tuntuu kestävän mitä vaan, mutta silloinhan hänelle on annettu riittävä varustus siihen matkaan. Kannattaa siis keskittyä omaan elämään ja autella tarpeen vaatiessa miehiä mäissä. Ja pyytää itse apua, jos meinaa vallan hyytyä.

Ja loppulauseesi oli HYVÄ, olen samaa mieltä!