lauantai 6. syyskuuta 2014

SÄNGYN LAIDALLA

Tänä viikonloppuna minun piti maalata lopultakin se kellarissa viimeistä maalikerrosta odottava kirjahylly. Ostaa ja kiinnittää verhotangot.  Miettiä, että millainen ovi hankittaisiin eteisen naulakon peitteeksi. Kerätä omenat ja katsoa, että onko ne mustat viinimarjat enää keräyskunnossa. Siivota koti ja silittää pyykkivuori pois mieltä painamasta. Nukkua aamulla pitkään ja tehdä rauhassa ruokaa. Kotoilla.

Tähän asti olen kaiken tuon sijasta viettänyt viikonloppuani sängyn laidalla. Sitä sänkyä on siirretty hoitokodista päivystykseen ja takaisin. Siellä sängyssä on ollut kovasti kipuja ja sängyn laidoilla on mietitty, että miten tässä osataan auttaa. Lääkäri toivoi, että ei tehdä siirtoja, vaan hoidetaan omalla osastolla. Tytär sanoi, että kipuja ei saa olla. Hoitohenkilökunta teki parhaansa, mutta jäivät ilman keinoja. Onneksi ambulanssin väki pisti ranttaliksi ja kierrätti potilaan terveyskeskuksen kautta ja näin päästiin kotisairaalan asiakkaaksi sinne omaan hoitokotiin. Johan rupesi järjestymään kunnon kipulääkitys ja tippa. Hätä keksi muutenkin keinoja ja opetti meitä jokaista sängyn laidalla kävijää.




Perjantaina sängyn laita oli siis terveyskeskuksen päivystyksessä. Reilun kolmen tunnin ajaksi sain taas aitiopaikan tähän parjattuun julkiseen terveydenhuoltoon. Näin, että henkilökunnalla oli kiire. Näin, että siitäkin huolimatta hoidettiin jokainen apuun saapunut. Omaisen mielipiteellä oli väliä ja niin sai tippapullo mennä loppuun paluukyytiä odotellessa ja antibiootit taas aloitettiin. Jokainen tietää, että äidin päivät ovat ihan lopussa, mutta oltiin yhtä mieltä siitä, että ne viimeiset päivät, tunnit tai minuutit, on syytä olla niin kivuttomat kuin mahdollista. Ei pitkitetä, mutta ei myöskään lyhennetä.





Kolmen vuoden ajan äidin koti on ollut tällä kauniilla tiellä, jota syysaurinko tänäänkin helli. "Ihana paikka," hän itse sanoi silloin, kun ensimmäisen kerran muutimme hänet osaston kulmahuoneeseen. Silloin hän vielä puhui ja käveli käytävää edes takaisin. Nauroi niin, että se kuului kanssa asukeillekin ja teki hoitajille hyvän mielen. Silloin itketti, kun ajattelin, että "tässä se nyt on se äidin viimeinen koti". Tänään, kun sängyn laita taas oli palautunut sinne omaan huoneeseen, ajattelin, että "Onneksi tämä saa olla äidin viimeinen koti". Toivottavasti hän saa elää ne mahdollisimman kivuttomat viimeiset hetkensä tässä. 





Nyt olisi aika mennä oman sänkyni sisälle ja pistää puhelin varmuuden vuoksi siihen laidalle. Yö ja huominen näyttää, että vieläkö jatkoaika on voimassa. Kiitos sinne ihanaan paikkaan taas kaikesta. Kahvikupposista, juttuhetkistä, huolenpidosta ja hoivasta, yhteydenpidosta ja siitä, että olette siellä sängyn laidalla koko ajan olemassa.

ps. Äidin puolison sängynlaitahetkellä kävelin Karhulan keskustaan syömään. Hoitopaikan lähellä on myös tämä alemmissa kuvissa näkyvä vanha puurakennus. Kuulemani mukaan se on vanha sairaala, itse luulin sitä vanhaksi kouluksi. Aivan ihana rakennus joka tapauksessa. Toivottavasti joku ymmärtää ostaa ja kunnostaa sen taas käyttöön. Jos voittaisi lotossa, niin perustaisi tähän vaikka…. jonkun ihanan paikan!?

18 kommenttia:

anumorchy kirjoitti...

Voimia sinulle!

Petra kirjoitti...

Jaksamisia ja voimia !!!

mimon mami kirjoitti...

Voimia! Muista myös levätä!

Lisay kirjoitti...

Voimia sinulle!
Olen kokenut saman reilu 3 vuotta sitten,mutta en voinut istua silloin aitini vierella vaan olin taalla kaukana....

Carola Lehtonen kirjoitti...

Voimia sinulle ja perheellesi!Onneksemme on vielä aidosti empaattisia, osaavia ja työstään kiinostunutta hoitohenkilökuntaa jotka muistavat myös omaiset.

nyt ymmärrän taannoisen kommentisi minulle, jonka blogiisi kirjoitit, että muistotkin voidaan ottaa pois, toisin kuin minä kommentissani olin kirjoittanut.Jotenkin aina ajattelee että edes muistot säilyy, mutta eihän se muistisairailla niin tietenkään mene, osa muistoista häviää ja toiset usein lapsuuden ja nuoruuden muistot kirkastuvat.
Omien vanhempien ikääntyminen on meillä jokaisella joskus edessä ja elämän rajallisuus tulee viimeistään silloin mieleen...kun silloin muistaisi ammentaa yhteisestä ajasta ja osata myös luopua , kun sen hetki koittaa.

Kauniita kuvia olet jaksanut ottaa ja iloksemme laittaa, itsekin olen tänä viikonloppuna kuvannut aamun sumuja ja syksyä, vaikka melko kesäistä tämä viikonloppu on onneksemme vielä ollut.

Anonyymi kirjoitti...

Voimia sinulle!!
Minä olin kaukana, kun äiti yön hiljaisena hetkenä muutti Taivaan Kotiin muutama vuosi sitten.....
Onneksi sinä voit/saat olla lähellä ja sanoa näkemiin, kerran tavataan.
Kaunista syksyä toivottelee Ulla

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Anu, Petra ja Mimon mami: Kiitos teille!

Lisay: On tosiaan onni, että äiti odotti meitä takaisin. Kunto on nyt seilannut edestakaisin koko täällä olomme ajan. Jokaisessa romahduksessa ajattelemme hetken tulleen, mutta sitten hän tsemppaa. Ei siis tiedä, että milloin lopullinen hetki on käsillä ja on mahdotonta jäädä kokoajaksi sinne sängyn viereen. Valitettavasti.

Kirsi: Oman äitini muistisairaus todettiin, kun hän oli 55 vuotta. Ilmeisesti se oli nakertanut jo useamman vuoden siihen mennessä, mutta hän oli pystynyt sen peittämään ja selittelemään väsymyksellä yms. Noin viiteen vuoteen hän ei ole enää tuntenut meitä- ainakaan sanallisesti. Tauti on edennyt erittäin agressiivisesti ja rumasti. Siksi tässä vaiheessa vain toivoo, että saisi poistua kivuttomasti ja pääsisi rauhaan. Sinne missä ei ole kipuja ja vajavaisuutta.

Ulla: Kunpa voisikin tietää, että milloin se hetki on, että voisi varmasti seisoa silloin siellä sängyn laidalla hyvästelemässä. Mutta nyt olemme tehneet tätä viimeistä matkaa jo sieltä heinäkuusta. Vointi vaihtelee ja romahduksissa ei voi tietää, että josko se vielä siitä kohenisi. On mahdotonta olla koko ajan paikalla, kun on tämä perhe, koti ja työkin. Tiedän, että hän ei kuitenkaan ole yksin lähdönkään hetkellä. Vastaanottajat ovat kyllä aina hereillä.

Anonyymi kirjoitti...

Voi sinua pientä rakasta. Niin äitisi varmaan sanoisi jos kykenisi. Lohdullista kun voit luottaa siihen, että kuolema ei ole kaiken loppu. Lämpimät ajatukseni. Anisi

A kirjoitti...

Voimia sinulle ystäväni!♥♥♥

MatkaMartta kirjoitti...

Voimia ja jaksamista sinulle! Lohdullista tosiaan on, että vastaanottajat ovat aina hereillä <3
Voimia myös tulevaan viikkoon!

Anonyymi kirjoitti...

Kuolema on tuskin koskaan kaunis ja arvokas, päinvastoin. Mutta sen pitää olla kivuton ja turvallinen ja rauhallinen. Kaikesta valmistautumisesta huolimatta varsinainen rajan ylitys voi olla kova paikka. Voimia ja myötätuntoa sen kestämiseen.

Itselläni on sama vaihe (syöpäsairaan isän kohdalla)koettu muutama vuosi sitten. Onneksi silloinkaan kipua hoidettiin niin paljon kuin oli mahdollista.

Jaksamista sinulle!

Maarit

Allu kirjoitti...

Tytär on oikeassa: kipuja ei saa olla!
Voimia sinulle! Minä pääsin aikanaan myös ajoissa äidin sängynlaidalle ja se oli hyvä tunne.

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Anisi: En pelkää kuolemaa, pahimpien kipujen aikaan toivoin sitä tulevaksi. Mutta hetki sitten äiti rupesi syömään ja nauroi. Näytti taas kai sitten kuolemalle pitkää nenää?

Aili: Niin kuin päiväs, niin on voimas.

Matka-Martta: Mietin jo, että kuinka tässä tuleva viikko tulee menemään, mutta illalla tuli selkeä käänne parempaan. Ihan uskomatonta?! Kaksi kertaa olen ollut ihan varma kuoleman porttien edessä olosta ja toistaiseksi äiti on paiskannut ne kiinni.

Maarit: Onneksi nykyään ei kipulääkkeistä tosiaan säästellä tällaisissa tapauksissa. Morfiinia tuotiin heti, kun siihen oli tarve. Tänään vielä aamulla pistivät, mutta sitten alkoikin vointi kohentua ja äsken siellä oli jo suorastaan iloinen potilas:D. En olisi uskonut, että vointi vielä voi kääntyä.

Allu: Ajattelin jo monta kertaa, että mitä jos olisin ollut vielä Istanbulissa. Huh.

Anonyymi kirjoitti...

Tutut on maisemat, kauniit talot ja pihlajanmarjat. Vaan yksi talo onkin yllättäen ihan vieras, tuo vanha sairaala. Onkohan se siellä tien toisella puolella, kuitenkin lähellä hoivakotia?
Tänään ihanassa paikassa, sängyn laidalla jaettiin hymyjä ja yksi hymy minullekin.
Voimia lähettää Arja.

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Arja: Vanha sairaala näkyy, kun katsoo hoitokodin tien päästä isomman tien toiselle puolelle sinne metsään. On siinä kallion päällä. Eli ihan lähellä. Minäkin kävin äsken sieltä hymyni hakemassa ja taas syötiin reippaasti iltapalaa. Voimaannuttu on. Kiitos sinulle!

Sasse kirjoitti...

Jaksamista teille. Onneksi saatte olla loppuajan siinä lähellä. Voi olla että äitisi sairaus on jo aivan liian pitkällä, mutta tunteelisesti merkityksellisellä musiikilla tuntuu joskus olevan mielenkiintoinen vaikutus löytää edes hitunen niistä hukkuneista muistoista (googlaa esim. playlist for life)

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Sasse: Me veisaammekin sängyn vierellä tiheästi. Uskon myös siihen, että musiikki uppoaa silloin, kun sanat ovat lakanneet merkitsemästä mitään.

Anonyymi kirjoitti...

Koskettavasti kirjoitat elämästä ja kuolemastakin... miten lohduttaakaan ajatus siitä että vastassa on joku vaikkei saattamassa lähdön hetkellä aina voikaan olla...

Kauniita kuvia tutulta kadulta. Viimeisissä kuvissa Viirinkalliolla oleva ilm. tehtaan vanha sairaala, joka on viime vuodet toiminut Ahlströmmin eläkeläisten kerhotiloina. Tänä kesänä ovat levyt olleet ikkunoissa, liekö kerhotoiminta loppunut... tuolla oli avoimet ovet aina Kolmikulman joulumarkkinoiden aikaan, olen monesti käynyt ja ymmärsin että kerhotoiminta oli vilkasta ja monimuotoista. Harmi jos nyt hiipunut...

Lämmin ajatus sinulle ja jaksamista!

T: Marleena