torstai 28. elokuuta 2014

ARJEN URAT

Arjellamme on urat. Ei mitenkään selkeästi piirtyneet, mutta suuntaa antavat. Kuin ne metsäpolut, joista voi päätellä: tästä on ennenkin kuljettu. Alamme yhdistää kasvot lasten toteamukseen; menen kaverille. Tiedämme minä päivänä roskat haetaan ja mihin postipaketit tulevat. Äidillekin on voinut kirjoittaa lukujärjestyksen ja ainakin yhtenä päivänä viikossa saan kävellä rantojen kautta kiertäen töihin. Se päivä oli tällä viikolla tänään.


Ruskaa ei vielä ole, mutta syysasuun ympärillä selvästi pukeudutaan.





Naapuruston pihoilla voisi suorittaa elonkorjuun. Omenapuiden lisäksi satoa antoi tieni varrella ainakin luumu. Pihlajanmarjoja on myös runsaasti, joten pitikö siitä nyt ennustaa runsas-vai vähäluminen talvi? Meidän omat omenapuumme ovat tarjonneet jo omenapiirakan lisäksi omenakaurapaistosta pöytään. Luulen, että syyskuun aikana saan testata kaikki olemassaolevat omenaresptini, vaikka madotkin ovat popsineet omenia runsaasti suihinsa.







Vaikka työpäivät ovat periaatteessa Istanbulin työpäiviä lyhyemmät, tuntuu aika iltaisin silti loppuvan jatkuvasti kesken. Siivoojaa on ollut jo hirmuinen ikävä alakerran pyykkivuoren noustessa kohti keskikerrosta ja pölykoirien juostessa pitkin huushollia. Ruoanlaitossa esikoinen on onneksi ollut korvaamaton apulainen. Kohta saadaan ehkä apua myös kakkosesta, jonka täytyy tehdä viime vuonna käymättä jäänyt kotitalous-kurssi. "Laita kotiin paljon harjoitustehtäviä pyykkihuollosta ja ruoanlaitosta," ehdotin kotitalousopettajalle kurssin suorittamista miettiessämme:). 

Eilen illalla saimme pitää vieraanamme talomme vuosi sitten tarkastanutta kuntotarkastajaa. Keräsimme ylös jokaisen vinkin ja neuvon ja saimme taas käsitystä siitä, että miten talon remonttia kannattaisi jatkaa. Meillä kun on alakerrassa maakellari, jossa puuhaa piisaisi niihin syksyn hetkiin, jolloin ei tiedä mitä tekisi. Sitä ennen tosin pitäisi kiinnittää verhotangot, asentaa kellarin ja eteisen väliin kunnon tiivis ovi, maalata ja kasata kirjahylly portaikkoon, ostaa ja kiinnittää ovi eteisen naulakon eteen jne. jne. Mutta ei nyt, nyt on aika lähteä äitiä katsomaan ja ostaa kakkoselle kengät rikkimenneiden tilalle.

sunnuntai 24. elokuuta 2014

TEHTIIN YHTEINEN MUISTO

Yhdet iltapäiväunet ja sen päälle pitkät yöunet. Sillä lähdettiin tähän sunnuntaihin ja saatiin kuin saatiinkin suloinen päivä. Oli lounas mummolassa, kummityttö pullakahvikylässä ja auringonlaskun kalaretki omassa rannassa. Paluumuuttajatar alkaa saamaan elämästään kiinni ja kodissakin alkaa taas tapahtumaan. Pieniä juttuja, mutta tuottavat jokainen hyvää mieltä. Numerot oven suussa, pyyhkeille naulakko ja lastenhuoneen hyllyt seinällä. Blogikin näyttää päivittyvän kiihtyvällä tahdilla.







Ei saatu ensimmäistäkään kalaa. Sen sijaan nähtiin kaunis auringonlasku. Tehtiin yhteinen muisto. Kylmetyttiin sopivasti, jotta oli syytä kotona taas sytytellä takkaan tuli. Esikoinen saapui illan myötä omalta viikonloppureissultaan ja teki meistä taas kokonaisen perheen. Se tuntuu mukavalle tässä särkyneiden perheiden ajassa. Näistä minä haluan pitää kiinni, sillä en usko vihreämpiin ruohoihin aitojen takana. 







Meidän ruoho on muuten ihan keltainen. Naapurissa se voisi siis oikeasti olla vihreämpää? Mutta keltaisessakin ruohossa on hyvät puolensa. Se ei kasva. Ei ole siis tarvinnut murehtia ruohonleikkauksesta siten tulomme. Kalattomassa kalaretkessäkin on hyvät puolensa. Saa ihailla maisemat, mutta ei tarvitse perata sitä saalista. Onko oikeastaan yhtään asiaa, jossa ei ole kahta puolta, sitä hyvää ja huonoa? 

perjantai 22. elokuuta 2014

VOIMAANNUTTAVA VALOKUVA

Paluumuuttajatar ei enää muista millainen on vapaapäivä, saati sitten vapaa viikonloppu. Kylkeen on kiilannut myös kutsumaton vieras nimeltä flunssa. Kun perjantaina saavuin työpäivän jälkeen punaisen nenäni kanssa kotiin, sain tietää, että olen illan yksin kotona. Ensin päätin olla järkevä ja siivota kodin. Sitten muistin aiemmin lukemani artikkelin ja päätin, että oli voimaannuttavan valokuvan aika.

Voimaannuttava valokuva on taide- ja sosiaalikasvattaja Miina Savolaisen kehittämä sosiaalipedagoginen menetelmä, jossa käytetää valokuvaa terapeuttisessa tarkoituksessa yksilö- tai ryhmätyössä. Jos ette ole koskaan tutustuneet Miinan kirjaan "Maailman ihanin tyttö", suosittelen sitä lämpimästi. Olen itse lainannut kirjan moneen kertaan kirjastosta ja hivellyt sitä usein kirjakaupassa. Eilen luin myös tsunamissa lapsensa menettäneen äidin tarinan siitä, kuinka voimaannuttavan valokuva-terapian kautta hän löysi taas elämälleen ja itselleen rajat. Minun elämässäni ei ole ollut mitään suuria menetyksiä, eikä isoja kriisejä lähiaikoina, mutta päättelin voimaannuttavan valokuvan voivan toimia myös nuutuneille ja nuhaisille. Siispä villapaitaa päälle ja kameran kanssa metsään. Oikeasti voimaannuttavassa valokuvassa esiintyy voimaantumista tarvitseva henkilö, mutta nuhaiselle ja nuupahtaneelle näytti riittävän pelkkä luonnossa käyskentely ja sen kuvaaminen.




Metsästä voi astua siihen toiseen kodin lähellä olevaan siirtolapuutarhaan. Täällä taidetaan harrastaa työterapiaa. Tarvitseeko kertoa, että ilma oli juuri oikeasti syksyinen. Kirpeä ja tuoksuva.











Voimaantumisen keskeinen idea on se, että toista ihmistä ei voi voimauttaa. Valokuva ei itsessään ole terapeuttinen väline, mutta tapa jolla sitä käytetään, voi olla terapeuttista. Niinhän se on luonnon ja meidän itsemmekin kanssa. Meillä on mahdollisuus muuttaa vain itseämme ja opetella näkemään itsemme ja ympäristömme uudella tavalla. Tämä pätee myös aikaan. On asioita, joihin meillä ei tunnu olevan aikaa, mutta jotka olisi meille erittäin hyödyllisiä jaksamisen vuoksi. Näin ollen juuri silloin, kun ei olisi aikaa eikä järkevää lähteä kävelylle metsään, sinne kannattaa ehdottomasti lähteä. Ja kun on päässyt matkaan, aika yhtä-äkkiä tekee lisääntymisihmeen ja pian huomaa ehtivänsä pidemmällekin lenkille. Kiire katoaa ja aika venyy. 







Keskeltä metsää löytyi nuoruusmuisto. Tässä alla olevalla laiturilla istuttiin nuorina ja epävarmoina. Muistin sen tunteen ja sen tytön, joka silloin olin. Nyt kun nuoruus ja epävarmuus asuu meillä taas jälkikasvussa, on aika vakuuttaa; Elämä kantaa. Kaikki järjestyy. Joskus tulee aika, jolloin elämä on selkeä ja huomaat, että olet hyvä ja sopiva sellaisena kuin olet. Jaksa ja malta siihen asti sinä maailman ihanin tyttö ja poika.


Tapasin myös yllättäen mansikanviljelijän, joka voisi olla halukas ottamaan peshteralaisiani töihin. "Tule ottamaan kuvia ja laita ystävillesi näytille," hän sanoi ja ajoi pois. Rannassa tapasin myös miehen ja koiran, jotka halusivat tarjota minulle kahvit. "Jos sinulla ei ole kiire." Minulla ei yllättäen ollut. Oli vain aikaa ja voimaannuttavat kuvat.


Hyvää viikonloppua kaikille! Jos meillä ei olekaan vapaata, on kuitenkin erilaista kuin arki. Onhan se sekin jotakin:).

sunnuntai 17. elokuuta 2014

HÄIVÄHDYS SYKSYÄ

Sielu voi virkistyä, vaikka ruumis nuokkuisi. Siltä se nyt tuntuu. Meillä on menossa sellainen aika, jolloin viikot vie uusi työ ja viikonloput vanha työ. Perjantaina pitää tsempata itseään matkaan, mutta perillä jo on hyvillään siitä, että on saapunut. Samaan aikaan virkistyy ja väsyy. Muistutamme itseämme perusasioista. Riittävästi unta ja säännöllisesti ruokaa, sillä jo jaksaisi melko pitkälle. Se ruokapuoli oli ainakin tänä viikonloppuna kunnossa. Asiaan auttaa myös päämäärän maisemat, seura ja illan saunapolku.




Lähestytään rakkainta vuodenaikaani eli Suomen syksyä.  Sitä onkin jo 14-vuotta kaivattu kaukaa. Kun muu perhe heittäytyy kotona pitkälleen ja huilii kukin tyylillään, hiivin hiljaa kamerani kanssa ovesta ulos. Istanbulissa en kaivannut luontoa ovelleni, mutta kun se nyt kerran on tässä, päätän hyödyntää sitä useammin. Ensin suunnistaen viereiseen venerantaan.




Rannan lähistöllä on toinen asuinalueemme siirtolapuutarha-alueista. Toissa viikonloppuna siellä olisi ollut pienet markkinat, mutta emme valitettavasti olleet silloin paikalla. Avaan siis portin ja käyn ihastelemassa asukkaiden kädenjälkiä. Miten monta kaunista pientä mökkiä ja puutarhaa. Mikä määrä työtä niihin kaikkiin kätkeytyykään. Samalla voi kerätä ideoita omaan puutarhaan ensi kevättä varten.



Ainakin tätä! Ja paljon, kiitos!




Saisipa lisättyä tähän sen ihanan kirpeän tuoksun, joka tuon portin pielessä leijui! Onneksi minullakin on omat omenapuut!



Toisesta portista ulos ja pian olen taas venerannassa. Haaveisiin on ilmestynyt pieni vene. Sellainen, johon voi pakata eväät ja ajaa saareen. Antaa lastenkin kokea millaista on kiertää saari, hyppiä kiveltä kivelle, haukata ruohosipulia ja nuotiomakkaraa, istua auringon lämmittämällä kalliolla onkimassa ja pulahtaa uimaan. Sammuttaa nuotio ja palata kotiin savun tuoksu hiuksissa ja vaatteissa. Ehkä jo ensi kesänä?




Ihan ihan pienikin riittää, jos se vain jaksaa kantaa meidät kuusi.


Puiden välissä pilkottaa  oma koti. Sitäkään en ole vielä ihan todeksi käsittänyt. 


Jokos juoksitte hamstraamassa Putinin juustot? Meidän poissa ollessamme mummo ja toipilas kävivät kierroksen Prismassa ja nyt sitä riittää! "Ostakaa nyt ainakin viisi," sanoin ja niin tekivät. Syömme näet juustoa edelleen kuin henkemme pitimiksi, kaikkien niiden Turkin juustokatovuosien edestä. Näiden syöminenhän on nyt ihan säästöä. Tätä menoahan ne venerahatkin alkoi jo karttumaan...


Tiedän, tiedän. Kyllä ne tulee ne syksyn synkät päivät, räntäsateet ja loputon pimeys. Kyllä se loppuu tämä kuherruskuukausi. Hyytyy se joskus tämänkin äidin hymy. Sen tähden kannattaa nyt iloita senkin edestä tästä valosta ja kuhertelusta.  Sillä ihana se on tämä elokuu, toisiksi paras kuukausi. Edessä se kaikista ihanin syyskuu, minun kuuni. Ihana, ihanampi, ihanin.