perjantai 15. elokuuta 2014

KUUSI LUKUJÄRJESTYSTÄ JA AVAINKAULALAPSET

Meillä on nyt kuusi lukujärjestystä ja neljä avainkaulalasta. Meiltä lähdetään aamulla neljään tai viiteen eri kouluun. Kävellen, pyörällä ja joskus autollakin. Ensimmäisenä koulupäivänä satoi kesän ensimmäiset kunnon sateet. Saatiin jo aavistus syksystä sateenvarjojemme alla. Saattelin hiljaista ja jännittynyttä porukkaa alaluokille ja yhden ei niin hiljaisen lukioon. Yläkoululainen hurautti matkaan ihan itsekseen. Koulun oven sulkeuduttua äidin selän takana, ei voinut kun toivoa parasta.


Puolilta päivin seisoin portin suussa ja odotin. Aurinko oli päässyt piilosta pilven takaa. Saapui neljä iloista serkusta. Koulussa oli ollut kivaa, oli löytynyt kolme kaveria, opettaja oli ollut ihana ja ruoka hyvää. Jos ei muuta, niin oli tarjolla hyvä alku. Tunne siitä, että oli kelvannut ja tästä oli hyvä jatkaa.



"Iltapäiväkerhoa" pitää nyt mummo, sisko ja veli, serkut tai kaverit. Näitä avainkaulalapsia ei siis tarvitse surkutella. On hauska tulla töistä kotiin ja katsoa, että millaisella kokoonpanolla täältä porukka kotoa löytyy vai ovatko menneet mummolaan. Illalla opetellaan aikaisemmin nukkumaanmenoa, jotta kello seitsemältä soivan herätyskellon kestää. Arkirytmin muodostuminen ottaa varmasti aikansa, mutta onhan tässä aikaa opetella.


Viime yönä neljän jälkeen yksi lapsista heräsi koviin kipuihin. Vajaan tunnin istuin sängyn laidalla ja odotin särkylääkkeen vaikutusta.  Ei vaikuttanut mitään. Kuuden jälkeen jätin jo lapsen leikkaussalin ovelle ja minut ohjattiin lastenosastolle odottamaan. Keitin kahvit vanhempien huoneessa, soittelin läpi koulut ja työnantajan. Yhden aikaan palasin korjatun lapsen ja hoito-ohjeiden kanssa kotiin seurailemaan toipumista. Liian positiivinen ei täällä selvästikään saa olla, mutta minkäs sitä itselleen mahtaa. Täytyi vain ihailla Keskussairaalan henkilökuntaa ripeästä ja osaavasta toiminnasta. "Muistatko äiti, kun mummin luona toivoin, että saisin sellaisen sairaalasängyn," tuumasi potilas lastenosastolla sänkyä ylös ja alas ohjaillessaan. Tuumasin, että sitä saa mitä tilaa, joten kannattaa olla varovainen niiden tilaamisten kanssa:).

Sitä saa mitä tilaa. Joskus saa jotakin ihan myös tilaamatta. Olimme viime viikonloppuna koulutuksessa ja siellä käytiin läpi mm. neljän T:n kaaviota. Tapahtuma->Tulkinta->Tunne->Toiminta. Kun jotakin tapahtuu tai vaikka luemme jotakin, me teemme siitä tulkinnan. Meidän jokaisen olisi hyvä tiedostaa, että tämä tekemämme tulkinta voi olla oikea, väärä, täysin väärä tai jotakin sinnepäin. Me tuomme tulkintoihimme oman menneisyytemme, siihen vaikuttaa sen hetkinen mieliala, ehkä tulkintaamme vaikuttaa joku menneisyyden ihminen, joka yhdistyy tapahtumaan tai tapahtumassa osallisena olevaan ihmiseen jne. Riippuen tulkinnasta meille syntyy tunne joka johtaa meitä toimimaan. Kuinka moni huomaa, että on hermostunut/suuttunut/tullut vihaiseksi ja jälkikäteen huomannut, että se oli ihan turha suuttumus, sillä asia ei ollutkaan niin, kun oma tulkinta ja tunne antoi olettaa? Itse olen ainakin oppinnut, että jonkun ikävän asian yli kannattaa nukkua ja vaikkapa vastata kurjaan sähköpostiin vasta seuraavana päivänä, kun pahin harmi on laantunut.

Bloggari kirjoittaa pientä siivua elämästään, kertoen siitä osasta elinpiiriään minkä haluaa. Olettaen, että lukija ymmärtää kyseessä olevan valikoituja hetkiä eikä koko totuus bloggaajan elämästä.  Kukin kirjoittaa omalla tyylillään, joku keskittyen viikon kauniisiin puoliin, joku purkaakseen pahaa mieltään tai ärtymystään. Joku esitelläkseen vaatekomeronsa tai kodin muutokset. Lukija taas lukee ja tekee lukemastaan tulkinnan, jolle bloggari ei voi mitään. Tulkinnan taustalla voi olla ennakkoluulo, käsitys "tuon tyylin ihmisistä", samaistumisen kokemus, oma ärtymys, kateus, halveksunta, parempi tieto, halu kertoa miten asiat oikeasti on ja joskus silkka ilkeys jne. Kun kirjoitan, en voi tietää, kuinka tekstini halutaan tai voidaan tulkita. Täytyy vain toivoa, että lukijakunta toimii niin kuin Luther kahdeksannen käskyn tulkinnassa neuvoo, eli että "me puhuisimme muista ihmisistä hyvää ja tulkitsisimme asiamme hänen parhaakseen". 

25 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Oli mukava lukea Koululaisten ja Lukiolaisen ensimmäisestä matkasta suomalaiseen koulumaailmaan ! Uskon, että kaikki menee hyvin; miksei menisi ? Joten vielä kerran Iloa ja Innostusta niin Koululaisille kuin Neidolle !

Minä tunnistin itse tuosta Neljän T:n kaaviosta; erityisesti niin, että tavallisesti en ehdi tai kykene edes tulkitsemaan tapahtumaa, vaan hyppään kyvyttömyyttäni suoraan tunteeseen ja toimin usein harkitsemattomasti. Ja vielä tähän ikään mennessä en ole mitään oppinut...

Minä halua KIITTÄÄ sinua blogistasi; niin tästä uudesta kuin vanhastakin - KIITOS ! Olen iloinnut avoimuudestasi, rohkeudesta ja niistä tuokioista, joita olet voinut ja halunnut jakaa meidän lukijoiden kanssa. KIITOS myös perheellesi, että he ovat päästäneet meidät päiviinne mukaan ! Terveisin: Tiina

Anonyymi kirjoitti...

Voi minua huonotapaista ! Unohdin toivottaa Sairastuneelle ja/tai Toipilaalle PAREMPAA VOINTIA ! Onneksi mistään hirvittävän vakavasta ei voi olla kysymys, jos ja kun sairaalasänky on jo vaihtunut omaksi vuoteeksi ! t: Tiina

Carola Lehtonen kirjoitti...

Täälläkin "harjoitellaan" loman jälkeistä elämää...herätyskelloineen päivineen; töihin ja kouluun kun pitäisi ehtiä ajoissa ja jonkinlaisen normaalin elämän rytmin
pitäisi taas alkaa löytyä..ja löytyyhän se sitten aina ennemmin tai myöhemmin;)
Mukava kuulla , että ensimmäisten koulupäivien kokemukset on teillä olleet myönteiset ja kaverit löydetty;)Ikävämpi juttu se sairastuminen, paranemisia hänelle!

Blogin kirjoittaja ottaakin aina jonkinlaisen askeleen , kun päättää avata elämäänsä ja usein myös lähipiirin elämää vieraille ja tutuillekin lukijoilleen, mutta on kunkin lukijan oma valinta/ tunne ja kokemus sitten miten bloggaajan kirjoituksen tulkitsee ja kokee, valinta lukea jonkun blogia tai olla lukematta on kunkin oma valinta, minä olen päättänyt lukea blogiasi ja minusta kirjoitat ja kerrot mukavalla tavalla elämästäsi/elämästänne ja mukaan liität hienot kuvasi, kiitos edellisestä ja tästä blogistasi, näitä on ilo lukea, mukavaa viikonloppua Kotkaan!

Unknown kirjoitti...

Pikaista parempaa vointia ja ihanaa syksyn odotusta! :)

Anonyymi kirjoitti...

Olen mielelläni lukenut sekä vanhaa että uutta blogiasi. Nautin sekä kirjoituksistasi että kuvistasi. Niiden perusteella minulle on välittynyt tunne lämpimästä ja suvaitsevaisesta, maailmaa avoimin silmin katsovasta ihmisestä. Pirttihirmuilevaksi seurapiirirouvaksi en todellakaan osaa sinua kuvitella! Kiitos siitä, että jaat meidän lukijoiden kanssa pienen palan kokemuksistasi ja elämästäsi. Hyvää viikonloppua sinulle ja perheellesi ja pikaista paranemista toipilaalle, tv Fiia.

Tiina kirjoitti...

Niin.... Ensinnäkin täytyy sanoa, että eräs anonyymi (!) kommentoija ei ole todellakaan tainnut l u k e a blogiasi, sen verran tulkitsevaa ja sormella osoittavaa teksti oli. Ja tuntui sormi horjuvan sinne sun tänne tunteiden ja tulkintojen suossa. On niin helppoa muodostaa mielikuvia toisten elämästä - ja kuvitella kuvitelmansa todeksi. Ja neuvojen antaminen... No joo. Pala kakkua.

Jos tuollainen teksti kuin anonyymin kirjoittama oli, voi hymyilyttää, niin se hymyilytti sillä kuinka metsään se meni. Sen tietää jokainen vähänkään sinua ja perhettäsi tunteva. Ja vaikka ei tuntisikaan, blogisi ei todellakaan välitä kuvaa, josta hän kirjoittaa.

Mukavia koulupäiviä kaikille ja paranemisia potilaalle.

anumorchy kirjoitti...

Pikaista paranemista potilaalle!

Voi etta sinunkin on pitanyt mielesi pahoittaa jonkun anonyymin kommentoijan vuoksi. En ole ikina postausista loytanyt mitaan, mista mina tai kukaan muukaan olisi voinut harmistua. Unohda ja jatka samaan malliin. Tuot positiivisuutta meille kaikille lukijoille.

Anonyymi kirjoitti...

Tsemppiä reippaille koululaisille ja erityisterkkuja toipilaalle!!
Hienoa että me lukijat saamme jakaa osia elämästänne näin blogissa! Se on suuri muutos elämässänne tulla "kylmään" (=siihen jokaien voi lukea mitä haluaa) Suomeen!! Voimme tukea toisiamme hyvin ajatuksin ja esirukouksin! Olkaa siunatut koko paluumuuttajapoppoo! :)
toiv. kaijjjaanilainen

Pepi kirjoitti...

Minä ihmettelin äsken, että mitä ihmettä....menin sitten ja luin edellisen postauksen kommentit - johan selvisi!

Täytyy sanoa, että en varmaan eläissäni ole tavannut täyspäisempää perhettä kuin teidän perhe! Siis sen vähäisen ajan perusteella jonka olen saanut viettää teidän kanssa - ja tämän melkein kuudenkymmenen eletyn vuoden tuoman jonniinmoisen elämänkokemuksen perusteella.

Ja....niin kauan kun joku kirjoittaa anonyymisti en kovin paljon painoa pistä niille sanomisille.
Mutta tiedän, että kyllä,se satuttaa!

Tsemppiä kaikille koululaisille, ikään ja asemaan katsomatta :D

Pepi kirjoitti...

Ai juu, kiitos! Kupposet on perillä, ihailtu ja testattu ja hyviksi havaittu :)
Ja toipilaalle vielä erikseen terkkuset!

Anonyymi kirjoitti...

Hei Mine, kiitos kivasta blogista! Olen seurannut vanhaa blogiasi jo kauan, vaikken koskaan olekaan kommentoinut. Automaattisesti seurasin sinua uuteenkin.

Ensimmäisen kommenttini tulee juurikin tuon nimimerkki 65v:n kommentin laukaisemana.

Blogeja lukiessa kyllä tiedetään, että blogiin valikoituu vain se mitä bloggaaja haluaa elämästään raottaa. Itse luen myös niitä blogeja, joissa esitellään päivän asuja tai sisustuksia. Tottakai tiedän, että ihminen, joka on jokaisessa kuvassa kaunis, täydellisesti meikattu ja upea, ei voi sitä olla suurimmaksi osaksi aikaa todellisessa elämässään. Kotona hillutaan verkkareissa ja laittamattomina. Mutta kuka haluaisi nähdä sitä? Omassa arjessa on sitä riittämiin. Blogit ovat monesti kivoja irtiottoja arjesta, pakopaikkoja, viihdyttäviä, kuin naistenlehdet.

Toisaalta blogeja seuratessa rivien välistä kyllä välittyy paljonkin henkilön persoonasta. Sanomatta jättäminenkin viestittää. Bloggaajan oma bloggausäänihän on osa häntä, hänen ilmaisukeinonsa.

Ihmiset voivat pahoin monesta syystä, kateus ei suinkaan ole ainoa. Ikävän kommentin jättäjä voi olla muuten vain ärsyyntynyt bloggajasta tai jostain blogin sisällöstä. Sen sijaan, että poistuisi ja alkaisi seurata muita, itseä miellyttävämpiä blogeja, kiusaus on purkaa sitä blogin kirjoittajaan. 'Miksi olet tuollainen joka ärsyttää minua, mikset voi muuttua sellaiseksi joka ei ärsyttäisi?' Hah, tuntuu naurettavalta, blogihan heijastaa kirjoittajansa persoonallisuutta ja hän siellä määrää. Varmaankin kaikki omilla (ja perheensä) kasvoillaan blogeissa esiintyvät kokevat tuota samaa: joku vaan ei tykkää jostain ja tulee sen kertomaan. Uskon, että expatelämää kadehditaan enemmän kuin osaamme arvata. Ja jollekin voi olla liian raskasta se, että elämäsi oikeasti vaikuttaa onnelliselta. Ja sinä vaikutat mahtavalta tyypiltä!

Ja vielä sananen paluumuuttamisesta. Olen itsekin elänyt vuosia sitten expattinä ja tullut takaisin paluumuuttajana. Tiedän, että kulttuurishokki palatessa on aina paljon suurempi kuin sinne uuteen mennessä koskaan. Niiden alun hurmiollisten kokemusten (kesäyö, tyyni järvenpinta, kuikan kaukainen huuto, aaah sitä autuutta!) jälkeen tulee jossain vaiheessa se vaikeampi vaihe, kun tuntuu, että tänne nyt on sitten jämähdetty... Siitäkin ajan kanssa kyllä selvitään. (Kokemuksen rintaääni) Sopeutuminen vie aikansa. Kyllä siinä parikin vuotta meni ennenkuin ei enää peilannut kaikkea entisen kautta. Eli kärsivällisyyttä. Upea maa tämä on kaikenkaikkiaan, ja kaikesta huolimatta! Ehkä niitäkin postauksia tulee vielä jossain vaiheessa jos niin päätät.

Tsemppiä uuteen elämään ja sopeutumiseen! Ja kiitos vielä kerran, että jaat tätä uuttakin elämää kanssamme!

Terveisin, Pitkäaikainen lukijasi

Anonyymi kirjoitti...

Pikaista paranemista. Olen iloinen, että löysin blogisi, jossa on hyvää, sujuvaa tekstiä, mielenkiintoisia asioita ja ah, niin ihania kuvia!

Paranemista potilaalle ja voimia arjen pyörittämiseen. Kesä alkaa olla mennyt, mitenkähän perheenne selviää totuttua tummemmasta syksystä (ei aurinko paista niin paljon kuin etelämmässä).

Terveisin Maarit

Anonyymi kirjoitti...

Sellainenkin sana kuin anteeksi, on olemassa. Edellyttäisi tietysti, että tunnistaa mokansa ja on aidosti pahoillaan. Aina ei tarvitse olla oikeassa ja sanoa viimeistä sanaa.

Onneksi sinulta Paluumuuttajatar löytyy viisautta ja osat nähdä sanojen taakse. Hetken satuttaa. Toivon, että jatkat valitsemallasi avoimella, rohkealla ja ajatuksia herättävällä tavallasi. Blogisi ovat antaneet minulle monenmoista hyvää. Kiitos siitä. Anisi

A kirjoitti...

Paranemisia sairaalle, onneksi se nopeasti huomattiin!

Kaikkea hyvää perheellesi, Paluumuuttajatar, ja onnellista viikonloppua! ♥♥

Raija kirjoitti...

Kiitos ihanista blogeistasi. Talviturkkilaisena olen ilolla lukenut elämästänne ja olostanne Istanbulissa. Ihana ja upea perhe teillä. Monia hienoja aikoja olette kokeneet, kun olette saaneet elää noinkin monia vuosia vieraassa kulttuurissa. "Hemmoteltu seurapiirirouva" on kaukana siitä kuvasta, joka on välittynyt kirjoituksistasi. Ei taitaisi sellainen rouva kantaa huolta ja murhetta vähempiosaisista, niin kuin sinä olet tehnyt. Lähtisikö sellainen hieno rouva Peshteran vaatimattomiin oloihin kerta toisensa jälkeen? Ei varmasti. Te olette koko perheenä tuoneet iloa ja apua monille ihmisille. Ja kaikki nuo Turkin kokemukset pussissa auttavat myös sopeutumiseen täällä. Avarakatseisuutta ja lähimmäisen arvostamista ovat lapsenne pienestä pitäen oppineet. Mukavia hetkiä nyt kotoisassa Suomessa. Toivottaa Raija, tässä kuussa 67 v.

Petra kirjoitti...

Ala pahoita mieltasi kommentoijasta, jonka tarkoitusperat ovat kummallisia :( Hemmoteltu seurapiirirouva tai pirttihirmu ei kylla satu sinuun bloginkaan perusteella sitten millaan....mukavaa viikonloppua!

Maria kirjoitti...

Pikaista toipumista lapselle! Meillä on tuo sama tapahtunut muutaman kerran.
On kiva lukea blogiasi kun kirjoitat niin positiivisesti. Se saa katsomaan omaakin ympäristöä valoisasti.
Hyvää viikonloppua!

Jael kirjoitti...

Mukava kuulla että koulun alku on sujunut hyvin ja kivasti uusille koululaisille.Oli varmaankin jännää se aloitus kun on niin erilaista kuin Turkissa mihin olivat tottuneet-Teillä on kyllä mahtava juttu tuo että on paljon sukulaisia lähellä:) Ja toivottavasti pieni potilas on jo toipunut.

Jael kirjoitti...

Niin ja älä välitä tuollaisista kommenteista;edellistä ja tätä blogiasi on ihana lukea:)

Lissu kirjoitti...

Hei Mine,
Nuo katkeranmakuiset kommentit ovat ikävää luettavaa. Ovatko niiden kirjoittajat epäonnistuneita omassa elämässään? Ja koska eivät pysty näkemään mitään hyvää ja kaunista omissa kuvioissaan niin se tekee heidät kateellisiksi. Ja sitten vielä kaupanpäällisiksi sinun elämäsi näyttää "täydelliseltä."
Niin johan pomppas..

Kateus ja vahingonilo käyvät käsi kädessä. Jotkut jäävät niiden koukkuun. Aika masentavaa jos omassa pihassa ruoho on aina vain keltaista (vaikea uskoa sitä Suomesta ;) )
Mutta se vaan on sellaista.. en ise viitsisi vastata tuollaisille tyypeille. Pitäkööt ohjeensa!
Hyvää alkusyksyä Teksasista! Pätsisäät jatkuvat...
Lissu

Anonyymi kirjoitti...

Lissu, eiköhän jokaisella lukijalla ole myös oikeus sanoa mielipiteenaä jos aiihen on tässä mahdollisuus annettu. Ei kaikki palaute voi olla aina ihanaa lässynläätä. Ehkä tässä on ollut muutamia turhan kärkkäitä kommentteja mutta aina tälläisten hyvien asioiden blogit herättävät lukijoissa epäilyksiäkin. Ja, kyllä, ainakin täällä on nurmi aivan ruskeaa ja ihan suomessa ollaan. Heinäkuu oli kuivin ja kuumin vuosikymmeniin:) jep, oli pakko sanoa toi!

Anonyymi kirjoitti...

Minä en olekaan kuullut tällaisesta oikeudesta!

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Hei kaikki! Olipas täällä paljon kommentteja. Meillä on vielä viikonloput kiinni tuolle syyskuun lopulle ja olin netin tavoittamattomissa tänäkin viikonloppuna. Hetki sitten saavuin kotiin ja kahlasin mietteenne läpi. Kiitos kaikille kommenteistanne.

Olen toistaiseksi halunnut antaa anonyymeillekin kommentointimahdollisuuden, sillä minulla on kivoja vakituisia anonyyminä kommentoivia lukijoita. En pelkää myöskään sitä, että joku on asioista kanssani eri mieltä, päinvastoin. Niinhän ne keskustelut syntyy. Mielellään rakentavat sellaiset. Sitä en sen sijaan käsitä, että jollakin olisi oikeus käydä ilkeilemässä toisten blogeissa, mutta tällainen anonyymi nettikiukuttelu/ilkeily ja oman pahan mielen purkaminen viattomien niskaan blogeissa ja erilaisilla nettipalstoilla näyttää ikävä kyllä olevan Suomessa kovin yleistä. Ihmettelen vain, että miksi? Helpottaako se muka kenenkään mieltä? Ja tarvitseeko bloggaajan ilman muuta suostua mielipahan kaatopaikaksi vain koska sattuu nyt kirjoittamaan julkista blogia?

Minä olen säästynyt kärkkäiltä kommenteilta aika hyvin tähän asti, joten ehkä siksi tämä tuli nyt jotenkin vähän puun takaa, enkä ollut osannut varautua. En minä nyt kuitenkaan jäänyt asiaa hautomaan, joten ei tarvitse siitä huolta kantaa:). Blogi päivittyy nyt harvakseltaan vain siksi, että elämä on hektisessä vaiheessa, enkä ehdi kuvata oikein mitään, kirjoittamisesta puhumattakaan. Joskos tämä(kin) tästä syksyn myötä asettuu omiin uomiinsa.

SaaraBee kirjoitti...

Kun 99% kommenteista on kivoja, niin sitten sitä ihan häkeltyy, kun saa nenilleen. Olemme tainneet päästä kuitenkin aika vähällä, niin sinä kuin minäkin. Hienoa, että et jää asiaa hautomaan, vaan jatkat samaan tyyliin. En kyllä tunnistanut Mineä enkä Paluumuuttajatarta noista kommenteista.
Oma verenpaineeni on joskus noussut kommenteista, jossa kirjoittamani asia lytätään, tyyliin, "meillä aikaan ei" tai "en voi ymmärtää, kuinka kukaan..." Kun on monta kertaa sanonut, että kirjoitan asioista niin kuin ne itse koen ja näen. En siis ole mikään virallinen tietotoimisto tai Irlannin kirjeenvaihtaja. Ei vaan mene viesti toisille perille.
Toivotavasti politas voi jo paremmin ja teillä arki alkaa rullaamaan. Meidän luonteissa on paljon samaa. Haluamme asiat järjestykseen nyt heti ja odotamme myös, että muut tekevät osuutensa kunnolla. Pirttihirmu on mielestäni ihan eri asia!

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Vihreatniityt: En minäkään mielestäni mahdottomia vaadi ja niissä mistä tulee sanomista kyse ei ole siitä, että lapset ei osaisi, vaan siitä, että eivät vaan viitsi.