tiistai 23. helmikuuta 2016

JOKU KESTÄÄ ENEMMÄN

Hetkellinen ja äkillinen paino voi saada katkeamaan. Pitkällinen ja jatkuva paino vie kumaraan. Tällaista mm. olen miettinyt lumen painosta kumartelevien ja katkenneiden oksien ohi kävellessäni.  Niitä on muuten ollut todella paljon. Meihin ihmisiinkin se pätee, osittain. Joku kestää enemmän ja joku vähemmän. Kolmas kumartuu ja kumartuu, mutta ei katkea millään. Jollekin niistä painolasteista tulee normaali olotila. Ikään kuin se olisi ihan tavallista kulkea jatkuvasti 50 kg olkapäille lastattuna. Tällaisia ihmisiä tavatessani mietin, että mahtaisivatkohan lentää ilmaan, jos se taakka lopulta saataisiin heiltä pois? Tahtoisivatko edes tulla terveeksi?




Pikkuruinen talo Tiutisen Ämpyrinkujalla. Tällaisessa haluaisin asua mummona. Eikö tunnukin, että elämä tuossa talossa olisi pakostakin kevyttä ja kaunista?


Kuolema kulkeutui meille illalla puhelinlankoja pitkin. Mummon  ja papan ystäväjoukkoa harvennetaan näköjään kuukausittain. Eilen istahti yksi työmies huilaamaan kesken pihatöiden, nousematta enää töitänsä jatkamaan. Voimia ja rauhaa siihen surukotiin. Töissäni kuolema silloin tällöin vierailee puheiden tasolla. Kun joku jonka elämä on vasta alkumetreillä, epäilee ikinä näkevänsä niitä vuosikymmeniä joita itse elän, tulee epätodellinen olo. Miten elämänilo voi kaikota jo ennen kuin se edes syttyy? Ei kai ole reilua tulla surukodiksi ennen ilokotia?







Sunnuntaina kävelin taas Tiutisessa. Näiden seinien sisään kuvittelen aina paljon iloa ja onnea. Kauneudentajua. Sellaista reipasta saaristolaistunnelmaa. Mutta mistäs sen tietää. On käynyt niinkin, että juuri kun olen jotakin paikkaa ihastellut, on seuraavalla viikolla kuulunut juuri sieltä suru-uutisia. Kulissit kaatuu tai eivät ainakaan estä kuolemaa kulkemasta.


Oikeastaan mieleni ei ole ollut ollenkaan synkkä, vaan suorastaan kevyt. Sen yhden kiukkuisen viikon jälkeen elämä on ollut jopa sellaista hulluttelevaa. Tänään se mm. lähestyi minua juosten ja kurvasi juuri ohitseni kirkon pihaan, kun rupesin kameraa esiin kaivamaan. Siis kettu juoksi, keskellä tavallista kaupunkilähiötä kävellessäni töihin. Mistä lie oli tulossa ja mitä kirkosta hakemassa? Minulle se kertoi jotakin sellaista, että "elä sinä nyt vain, kun et kerran kuole. Ole ja nauti. Pidä silmät auki, sillä koskaan ei voi tietää, että mitä vastaan tulee." Oletin tietenkin, että se vastaan tuleva on hyvä.

4 kommenttia:

anumorchy kirjoitti...

No ainakin kesken pihatoiden vasahtaminen on kylla varmaan paras ja kaunein loppu mita nykyaan voi saada, kun niiiin monet kituuttavat turhien(? joskus) ja vaikeiden hoitojen kanssa pitkaan elaman viime vaiheista nauttimatta.

Anonyymi kirjoitti...

Kun vielä toiveena oli päästä tästä elämästä saappaat jalassa ja niin tapahtui.

Kirsi Cifci kirjoitti...

Aivan ihana punainen pikku talo ja kaiken kruunaa pitsiset verhot ja luonnon oma taideteos talon edustalla- hieno kuva!

Joskus surun voi aistia, joskus taas aavistaa ja joskus se tulee täysin yllättäen-niin elämässä vain tapahtuu...ja sitten tulee uusi päivä ja toivo, näin minä sen jotenkin näen ja ajattelen.
Aina ei ole hyvällä ja pirteällä päällä, vaikkei mitään mullistavaa olisikaan tapahtunut..on vain alavireinen, mutta jos ilo katoaa elämästä tyystin tai ei koe iloa mistään, on syytä havahtua ja tehdä asialle jotakin tai toivottavasti ympäristö ja lähipiiri rientää apuun.

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Anu: Tässäpä se asia, jota olen miettinyt. Jos omaisia ajattelee, olisi ehkä parempi kuihtua pois, jotta ehtivät tottua ajatukseen. Toivoakin kuolemaa? Mutta jos olen itsekäs, niin minäkin toivoisin lähtöä saappaat jalassa tai verisuonen katkeamista kesken unien. Lähteä täysin elävänä ja muistamiskelpoisena…. En kestäisi olla taakka!

Anonyymi: Pitää olla siis tarkka toiveiden suhteen? Kuolemaan liitttyy aina menetys, joka täytyy käsitellä. Aina iloitsen siitä, kun kuolemaa on mietitty etukäteen. Tehty sen kanssa jonkunlainen rauha. Niin oli toivottavasti tämän lähdön kanssa.

Kirsi: Elävien elämä jatkuu. Niin se vain on. Ja jos on kuoleman kanssa sinut, ei omasta elämästään tarvitse kohtuuttomasti kärsiä syyllisyyttä. AIkansa kaikelle. Kun elää, kannattaa elää. Ja kuolema on sille The End. Ja minun ajatusmaailmassani myös mahdollinen jatko jollekin paremmalle. Onneksi.